Sairaslomalla ei kannata käydä mol.fi:ssä

Huh huh, joulusta on selvitty!! Kuin myös uuden vuoden juhlinnasta.
Miten tämä rauhoittumisen aika on saanut oloni entistä väsynemmäksi? Onneksi monet muutkin ovat väsyneitä, joten en tunne olevani täysin outo

Mieheni katsoi viime viikolla mol.fi:n sivuja. Hän olisi heti halunnut kertoa mitä sieltä löysi. Minulla oli kuitenkin viime viikolla "joululoma" työn ja sairauden miettimisestä, enkä todellakaan halunnut kuulla mitään työhön liittyvää! Tänään loma loppui. Niinpä mieheni katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa, että pienryhmäkotiin, johon olen haikaillut töihin, avautuu kaksi työpaikkaa helmikuussa!!! Voi paska!! Siitä alkoikin pohdinta "haenko jo töihin vai jatkanko saikulla?" 

-jaksanko olla kokopäivätöissä?
-jos en jaksa ja jään uudessa työpaikassa saikulle määräaikaisessa työsuhteessa, minua ei enää palkata sinne uudestaan.
-milloin uusia paikkoja tulee hakuun?
-jos en hae nyt, pääsenkö sinne koskaan?
-uudessa työpaikassa aloittaminen on todella rankkaa, onko siihen tarpeeksi voimia ja motivaatiota?

Nyt olisi 9 päivää aikaa tehdä päätös!

JOULU ON RAUHOITTUMISEN AIKAA!! Saatana.

Monasti tuntuu, että joulu on vuoden stressaavin tapahtuma. Joulustressi alkaa jo marraskuussa. Ostetaan! Lahjat (puolisolle, lapsille, lemmikeille, vanhemmille, sisaruksille, isovanhemmille, muille lähemmille sukulaisille, ystäville ja vieläpä kollegoille!), ruoat, glögit, tonttuhatut, pukintarpeet/pukki, paketointitarvikkeet, kortit, postimerkit, kinkku, kuusi, kuusen koristeet, jouluvalot, joulukalenterit, kynttilät. Koristellaan! Ikkunat, seinät, pihapuut (=koko saatanat koti), joulukortit, lahjat, ruoat, itsemme, ja vieläpä työpaikka. Ja muistetaanhan siivota!

Onko joulun sanoma "kulutusjuhla"? Minä olen saanut tarpeekseni teennäisestä ja hösötystä aiheuttavasta joulusta. Tänä vuonna EI pohdita kumman vanhemmille mennään. Nyt ollaan kolmistaan uudessa kodissa ja rauhoitutaan. Syödään pizzaa. Juodaan viiniä. Katsellaan pimeää taivasta. Rapsutellaan Karamelliä. 

Odotukseni ovat aika kovat. Haluaisin rentoutua ja syödä hyvää ruokaa hyvällä omatunnolla. Tämän rentoutumisen saavuttamisen olen suunnitellut päässäni jo niin tarkasti, että varmaan ahdistun, jos asiat eivät mene suunnitellusti. No, ainakaan ei tarvitse ahdistua jonkun muun kodissa. Voin olla rauhassa oma väsynyt itseni.  


Ihanaa, ettei ole tarvinnut olla tänä jouluna töissä! Päiväkodissa minua alkaa ahdistaa koristeiden, joululaulujen, joulujuhlien, joulukalentereiden yms. määrä. JOULUJOULUJOULU! Ja hirvee stressi siitä miten kaiken ehtii tekee ja vielä aikataulussa. Ou jee. Unohdetaan koko rauhoittuminen ja puristetaan itsestämme viimeisetkin mehut ennen joululomaa.


Kävin eilen työpaikalla, kun siellä ei ollut muita. Vein pomon lokerikkoon lääkärintodistuksen ja yritin löytää kirjastosta lainaamiani kirjoja. Samalla katselin mitä ryhmässä on tapahtunut sairaslomani aikana. Ja olihan siellä taphatunut. Paljon enemmän kuin silloin kun minä olin siellä. Arvatkaa tuliko hyödytön olo! Alkoi ahdistaa ihan mielettömästi. Päässä pyöri, etten mä voi enää mennä takasin sinne. Mä oon niin huono lto, etten kehtaa enää mennä. Vähänkö niiden tuottamisen taso laskee jos mä meen sinne takas. Mä ahdistuin jo nähdessäni kaikki ne tuotokset. Entä sitten kun mä olisin vastuussa niiden tuottamisesta?

Kotona tuli itku ja hengittäminen tuntu raskaalta. Onneksi sain rauhoitettua itseni eikä tilanne kehittynyt paniikkikohtaukseksi. Emmä voi mennä sinne enää.

Lopuksi positiivisempia aiheita:

Tänään meillä kävi eno ja kummitäti sekä heidän koiransa ja äidin sisko koiriensa kanssa. Kaikki karvaturrit on äitini siskon kasvattamia ja sukua keskenään. Tuli hyvä mieli, kun jutteli tätskien kanssa ja katseli ja rapsutteli koiria. Karamellikin oli ihan into piukeena, vaikka vanhemmat koirat eivät oikein jaksaneet hänen energiapurkaustaan.

 

Muuttoa pukkaa

KOLME PÄIVÄÄ ja sitten asutaan uudessa kodissa! Tänään aloitettiin kunnolla tavaroiden vieminen. Nyt täällä on tyhjää ja outoa. Koen olevani lähestulkoon hyödytön. Mies sanoi, että olen pakannut yllättävän paljon. Hmm... ehkä.

Miehen kantaessa ystävänsä kanssa tavaroita pakettiautoon, pyörin ympäri asuntoa ja koitin helpottaa kantamista parhaani mukaan. Kun pojat lähtivät pakulla kohti uutta taloa, minä kaaduin sänkyyn tirsoille. Nousin ylös kolmisen tuntia myöhemmin. Mies vei uuden satsin muuttotavaroita. Minä ahdistuin, otin Opamoxin. 

Tällä ahdistuskerralla ei tarvinnut soittaa miehelle. Koiran silittely oli uskomattoman rauhoittavaa. Rauhoutuin niin paljon, että pääsin koneelle purkamaan ajatuksia. Kohta varmaan Opamox tuo unta palloon. Ainakin saa tänä yönä nukuttua. Herääminen onkin asia erikseen...

Parasta päivässä:
 Karamelli nukahti syliin ja tuhisi siinä melkein puoli tuntia! Aaaawwww 

Päiväosastolla

Kaksi ensimmäistä päivää osastolla takana. Olen väsynyt. Miten näinkin vähäinen aktiivisuus voi väsyttää näin paljon? Päiväosaston toiminta on ollut kovastikin hämmentävää. Kuvittelin, että siellä olisi kovinkin tiivis kuntouttava ote. Että toimintojen vetäjät olisivat aktiivisia ja koittaisivat saada asiakkaita mukaan keskusteluun. Sen sijaan suurin osa ajasta kuluu hiljaisuudessa. Aktiivisuus on täysin kiinni omasta itsestä. Toki ymmärrän sen, että jokaiselle annetaan tilaa, eikä pakoteta masentunutta vuorovaikutukseen. Onhan monelle saavutus jo se, että on jaksanut tulla osastolle. Välillä vaan tuntuu, että hiljaisuutta on vaikea kestää. Mistäköhän sekin kertoo?

Ainakin olen huomannu miten syvälle suomalainen ajattelutapa jatkuvasti toimeliaisuudesta on mieleeni juurtunut. Saadaanko hiljaa istuen tuloksia? Tulostahan tässä pitäisi syntyä jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Vaikka työnteko ei tässä vaiheessa vois vähempää kiinnostaa... Jos nyt väsyn jo parissa tunnissa, miten jaksaisin edes osa-aikaista työtä?

Vertaistuki, se on todellakin jännä asia. Tunnen jo nyt olevani täysipainoinen ryhmän jäsen, vaikka muut ovatkin arviolta parisenkymmentä vuotta minua vanhempia ja vaikeudet ovat syvempiä. Tämä lämmin vastaanotto auttaa jaksamaan ja lähtemään osastolle sekä puhumaan ryhmätoiminnassa. Kaikkein mielenkiintoisimpia ja opettavaisimpia keskusteluja syntyy tauolla kahvihuoneessa. Nekin miehet, jotka ohjaajan edessä ovat hiljaa, kertovat tilanteestaan ja ovat kiinnostuneita muista. 

Opiskeluaikana olen tutustunut mielenterveysongelmiin ohjaajan näkökulmasta. Kuka tahansa, milloin tahansa voi sairastua mielenterveydeltään - tämä ajatus on tullut hyvin tutuksi. Silti sitä on vaikea uskoa, ennen kuin tutustuu sairastuneisiin ihmisiin. Vielä on monenkaan taustoja tunne, mutta jo nyt olen joutunut yllättymään. Pelottavaa, että urallaan menestynyt ja kunnianhimoinen ihminen on yhtäkkiä rahaton ja (valtion / kelan mielestä) arvoton. Pelottavaa tosiaan.

Päivässä parasta:
Kädentaitojen toimintatunnilla pääsin vihdoin aloittamaan valokuvakehysten askarteluprojektin! Ekasta kehyksestä tuli HIANO!

Energiaspurttisunnuntai!

Tänään on ollut ihmeen energistä. Mies on poikkeuksellisesti ollut töissä sunnuntaina, mutta minä en ole jumittunut sohvan pohjalle! Jokapäiväisen lenkillä käymisen lisäksi olen pakannut muuttoa varten, tehnyt tortilloja ja muffinseja (valmis taikinajauhoseos ;P), käynyt kaupassa, apteekissa ja kirppiksellä. Kerroin miehelle miettineeni miksiköhän tänään olen jaksanut tehdä niin paljon. Mies sanoi: "sun pitäis lopettaa toi miettiminen!" Hän on oikeassa. Asioiden turha vatvominen ei auta. Hyvistä asioista kannattaisi nauttia silloin kun niitä tapahtuu. Tätä joudun aika usein muistuttamaan itselleni.

Huomenna meitsi aloittaa päiväosastolla. Jännittää miten jaksan aamulla herätä. Kun pitäisi olla jo ennen yhdeksää paikan päällä. Nykyäänhän vasta heräilen siihen aikaan. Osaston toimintaa odotan innolla. Päivät vaikuttavat aika rennoilta ja lyhyiltä. Millaisiakohan muut ryhmäläiset ovat? Heräämisen lisäski vaikeaa tulee olemaan myös omana itsenä oleminen. Taaskin huomaan pääni perukalla ajatuksen: "mitäköhän ne ajattelee musta, jos puen ton vaatteen päälleni.." Ryhmä tekee varmastikin minulle hyvää. Toivottavasti vihdoin tajuan ettei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelavat minusta.

Osaston aloituspalaverissa psykiatri KYSYI MINULTA kuinka paljon tarvitsen sairaslomaa! Ei multa ennen oo sellaisia kyselty! Ensin kitkuttelin kahden viikon sairaslomapätkillä ja stressasin töihinpaluuta (kun en tiennyt saanko saikkua). Nyt olen kahden kuukauden saikulla, josta on vielä yli puolet jäljellä. Sitten yhtäkkiä mulle ehdotellaan töihinpaluuta aikaisintaan huhtikuussa!! Sainkin sitten tehtäväksi miettiä sairasloman jatkoa. Kuulemma Kela haluaa tietää tarkan päivämäärän.


Periaatteessa mulla ei olis mitään hinkua takaisin töihin. Toisaalta taas mietin kuinka rankasti mun lähipiiri reagoi tähän parin kuukaudenkin sairaslomaan. Tietysti muiden on vaikea tietää miten poikki ihminen voi olla, jos itse ei ole sitä kokenut. Tunnen lisäksi syyllisyyttä elätettävänä olemisesta. Varsinkin kun ollaan muuttamassa omaan taloon.

Täytyy ottaa mallia Wagnerista:

Make love not war

Tänään! Harrastin seksiä!! Ja se tuntui ajoittain tosi hyvältä. Harmi vain, että jälkikäteen sukupuolielimeni olivat TULESSA! Parin tunnin jälkeen tuntuu enää jomotusta.

Tämä kipuilu johtuu sairaudesta nimeltä vestibuliitti. Yhdessä kommenttivastauksessani kerroinkin jo hieman siitä. Lyhyesti ja ytimekkäästi se on ulkosynnyttimien kiputila. Monilla niin paha, etteivät pysty edes seksiä harrastamaan. Jotkut siitä kärsivät ovat muumimukimenetelmällä hankkineet miehensä kanssa lapsen. Synnytyksen jälkeen lihakset olivat rentoutuneet sen verran, että seksiä pystyi varovasti harrastamaan.

Anyway, minä olen onnekseni saanut muutaman vuoden ajan tautiin hoitoa. Käyn tarpeen mukaan penslauksessa (erittäin epämukava toimenpide, jossa kipuilevat kohdat ilmeisestikin puudutetaan) ja fysioterapiassa. Hoitoon pääseminen kestikin sen 7 vuotta! Lopulta sattumalta pääsin lääkärille, joka tiesi laittaa lähetteen naistentautien poliklinikalle, jossa toimii myös vulvopoli. Vulvodynia on emättimen kiputiloihin liittyvien sairausten yleisnimi (onko tämä nyt oikea termi..?). Vestibuliitti on yksi vulvodynian muoto. Näin olen käsittänyt.

Mun piti kirjoittaa ajatuksia seksistä. Siitä lähtien kun aloitin uudestaan mielialalääkityksen (noin kuukausi sitten), ei ole juuri tehnyt seksiä mieli. Silloinkin kun olen päässyt sitä harrastamaan, ei se ole tuntunut yhtä hyvältä kuin ennen. En pysty keskittymään alkulämmittelyihin ja aktin aikanakin voi olla vaikeaa. Ja mihin ne orgasmit ovat kadonneet???!! Ennen tuli säännönmukaisesti kolme per yhdyntä ja nyt ei olla edes lähellä. Niiin, kaiken lisäksi nuo vestibuliittikivut tuntuvat pahentuneen.


Siipparaukka on joutunut olemaan ilman seksiä ja auliisti hyväksynyt torjumiseni. Tänään MINÄ päätin, että nyt sitä olisi tarjolla. Tämän päätöksen jälkeen loppu sujui yllättävän helposti. Pystyin keskittymäänkin! 


Mut hei, RAKASTELU on JEES <3

Selvisin viikonlopusta!

Pakko raportoida viime viikonlopun kulusta! Aikaisemmissa teksteissähän ahdistelin yksin jäämistä edellisenä viikonloppuna. Nyt haluan muistuttaa itseäni, että hyvinhän se yksinolo sujui! Tosin, en mä loppujen lopuksi ollut hirveästi yksin. Veljet pitivät huolen minusta <3 Perjantaina mentiin katsomaan Red. Bruce Willisin tähdittämä toiminta/komedia elokuva. Ihan jees, kompromissielokuva naisille ja miehille. Tosin katsomo oli aika miesvoittoista. Ennen elokuvaa ehdittiin ottaa yhdet lonkerot. Kivaa kun nuorimmainenkin pikuveli on nyt 18! Pari vuotta minua nuoremman veljen, Pasin, kanssa välit ovat olleet avoimet nyt noin vuoden verran. Tästä uudesta keskusteluyhteydestä olen nauttinut kovasti ja saan vihdoin toteuttaa isosiskon roolia. Nuorimmainen veli ei ole vielä liiemmin uskaltanut sanaista arkkuaan avata, mutta eiköhän aika ja alkoholi tee tehtävänsä ;)

Lauantai-iltana käytiin huoltamokahvilla ja päädyttiin lopulta mun luokse katsomaan Vedetään hatusta. Ostamani herkut menivät mukavasti kolmestaan jaettuna, ja jäipä niitä ylikin! Pojat viihtyivät niin hyvin, että lopulta jouduin vihjailemaan meikäläisen nukkumaanmenoajasta. Näinpä minulle ei jäänyt yhtään aikaa ahdistua itsekseni kotona. Sain suoraan mennä sänkyyn veljien lähdettyä. Sunnuntaina puolestaan piti tietenkin mennä isänpäiväkahville. Keksin ottaa Karamellin (koira) mukaan keksimään vanhemmille päänvaivaa. Tämä kannatti! Vanhemmat eivät ehtineet tehdä ristikuulustelua elämästäni ja minä pelasin Pasin tuomaa pleikkaripeliä.

Kuva: tassutellen.fi

Keskusteluista veljien kanssa minua jäi mietityttämään miten erilaisia selviytymiskeinoja minulla ja Pasilla on. Pasi osaa sanoa kärkkäästi takaisin, jos häntä ärsytetään. Hän osaa antaa asioiden tulla ja mennä, eikä jää märehtimään niitä (kuten minä). Hän on kohdannut asioita, joiden edessä minä olisin murtunut, mutta hän on selvinnyt niistä. Ja vieläpä YKSIN! Hänellä on hyvä itsetunto, eikä hän piittaa muiden mielipiteistä. Kuitenkin hän osaa katsoa itseään rehellisesti ja on tehnyt aktiivisesti töitä itsensä kanssa. Sosiaalisuus ei ole hänellekään helppoa, mutta harjoittelu on kannattanut ja nykyään hänellä on hyvä ystäväpiiri. Olen ylpeä veikastani! 


Kun siippa lopulta tuli sunnuntaina kotiin, huomasin, että olin verhonnut itseni piittaamattomuuden viittaan. Minun oli vaikea olla hänen lähellään. Pakotin itseni vastaamaan ainakin jonkun verran hänen hellyydenosoituksiinsa. Lopulta jouduin sanomaan, etten halunnut harrastaa seksiä. Minusta on aina yhtä ällistyttävää, miten tyynesti hän hyväksyy torjumiseni. Minulle torjuminen ei ole koskaan helppoa sillä itse koen sen erittäin loukkaavana.

Myöhemmin illalla tajusin, että puolustukseni oli sortunut. Nauroin mieheni jutuille ja huomasin maailman olevan pikkuisen valoisampi paikka. Ymmärsin, että olin rakentanut mieleeni suojuksen, jotten ahdistuisi miehen poissaolosta ja yksinolemisesta. Koko viikonlopun pyrin olemaan ajattelematta miestä. En halunnut puhua puhelimessa enkä tekstailla siippani kanssa. Puhelimessa olin tyly. Mies tietysti ajatteli ansainneensa tämän :( Enkä ole vielä sanonut, että tietenkin hänellä oli oikeus viettää aikaa ystäviensä kanssa.

Lopuksi tämän päivän parhaat:
Karamellin pidättelemätön ilo hänen päästessään lenkillä vapaaksi. <3
Karamellin pyöriminen sohvalla.

Eilisessäkin oli hyviä hetkiä:

-Löysin farkut jotka mahtuivat!! (olin kiertänyt jo kaikki Jumbon farkkuliikkeet, joiden farkut eivät millään istuneet minulle, kunnes menin Lindexiin ja löysin ihanan rennot lököfarkut!)



-Tullessani tuhlausreissulta kotiin, huomasin kodin olevan SIISTI! Mies oli siivonnut!! :D