KOLME PÄIVÄÄ ja sitten asutaan uudessa kodissa! Tänään aloitettiin kunnolla tavaroiden vieminen. Nyt täällä on tyhjää ja outoa. Koen olevani lähestulkoon hyödytön. Mies sanoi, että olen pakannut yllättävän paljon. Hmm... ehkä.
Miehen kantaessa ystävänsä kanssa tavaroita pakettiautoon, pyörin ympäri asuntoa ja koitin helpottaa kantamista parhaani mukaan. Kun pojat lähtivät pakulla kohti uutta taloa, minä kaaduin sänkyyn tirsoille. Nousin ylös kolmisen tuntia myöhemmin. Mies vei uuden satsin muuttotavaroita. Minä ahdistuin, otin Opamoxin.
Tällä ahdistuskerralla ei tarvinnut soittaa miehelle. Koiran silittely oli uskomattoman rauhoittavaa. Rauhoutuin niin paljon, että pääsin koneelle purkamaan ajatuksia. Kohta varmaan Opamox tuo unta palloon. Ainakin saa tänä yönä nukuttua. Herääminen onkin asia erikseen...
Parasta päivässä:
Karamelli nukahti syliin ja tuhisi siinä melkein puoli tuntia! Aaaawwww
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
tiistai 23. marraskuuta 2010
Päiväosastolla
Kaksi ensimmäistä päivää osastolla takana. Olen väsynyt. Miten näinkin vähäinen aktiivisuus voi väsyttää näin paljon? Päiväosaston toiminta on ollut kovastikin hämmentävää. Kuvittelin, että siellä olisi kovinkin tiivis kuntouttava ote. Että toimintojen vetäjät olisivat aktiivisia ja koittaisivat saada asiakkaita mukaan keskusteluun. Sen sijaan suurin osa ajasta kuluu hiljaisuudessa. Aktiivisuus on täysin kiinni omasta itsestä. Toki ymmärrän sen, että jokaiselle annetaan tilaa, eikä pakoteta masentunutta vuorovaikutukseen. Onhan monelle saavutus jo se, että on jaksanut tulla osastolle. Välillä vaan tuntuu, että hiljaisuutta on vaikea kestää. Mistäköhän sekin kertoo?
Ainakin olen huomannu miten syvälle suomalainen ajattelutapa jatkuvasti toimeliaisuudesta on mieleeni juurtunut. Saadaanko hiljaa istuen tuloksia? Tulostahan tässä pitäisi syntyä jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Vaikka työnteko ei tässä vaiheessa vois vähempää kiinnostaa... Jos nyt väsyn jo parissa tunnissa, miten jaksaisin edes osa-aikaista työtä?
Vertaistuki, se on todellakin jännä asia. Tunnen jo nyt olevani täysipainoinen ryhmän jäsen, vaikka muut ovatkin arviolta parisenkymmentä vuotta minua vanhempia ja vaikeudet ovat syvempiä. Tämä lämmin vastaanotto auttaa jaksamaan ja lähtemään osastolle sekä puhumaan ryhmätoiminnassa. Kaikkein mielenkiintoisimpia ja opettavaisimpia keskusteluja syntyy tauolla kahvihuoneessa. Nekin miehet, jotka ohjaajan edessä ovat hiljaa, kertovat tilanteestaan ja ovat kiinnostuneita muista.
Opiskeluaikana olen tutustunut mielenterveysongelmiin ohjaajan näkökulmasta. Kuka tahansa, milloin tahansa voi sairastua mielenterveydeltään - tämä ajatus on tullut hyvin tutuksi. Silti sitä on vaikea uskoa, ennen kuin tutustuu sairastuneisiin ihmisiin. Vielä on monenkaan taustoja tunne, mutta jo nyt olen joutunut yllättymään. Pelottavaa, että urallaan menestynyt ja kunnianhimoinen ihminen on yhtäkkiä rahaton ja (valtion / kelan mielestä) arvoton. Pelottavaa tosiaan.
Päivässä parasta:
Kädentaitojen toimintatunnilla pääsin vihdoin aloittamaan valokuvakehysten askarteluprojektin! Ekasta kehyksestä tuli HIANO!
Ainakin olen huomannu miten syvälle suomalainen ajattelutapa jatkuvasti toimeliaisuudesta on mieleeni juurtunut. Saadaanko hiljaa istuen tuloksia? Tulostahan tässä pitäisi syntyä jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Vaikka työnteko ei tässä vaiheessa vois vähempää kiinnostaa... Jos nyt väsyn jo parissa tunnissa, miten jaksaisin edes osa-aikaista työtä?
Vertaistuki, se on todellakin jännä asia. Tunnen jo nyt olevani täysipainoinen ryhmän jäsen, vaikka muut ovatkin arviolta parisenkymmentä vuotta minua vanhempia ja vaikeudet ovat syvempiä. Tämä lämmin vastaanotto auttaa jaksamaan ja lähtemään osastolle sekä puhumaan ryhmätoiminnassa. Kaikkein mielenkiintoisimpia ja opettavaisimpia keskusteluja syntyy tauolla kahvihuoneessa. Nekin miehet, jotka ohjaajan edessä ovat hiljaa, kertovat tilanteestaan ja ovat kiinnostuneita muista.
Opiskeluaikana olen tutustunut mielenterveysongelmiin ohjaajan näkökulmasta. Kuka tahansa, milloin tahansa voi sairastua mielenterveydeltään - tämä ajatus on tullut hyvin tutuksi. Silti sitä on vaikea uskoa, ennen kuin tutustuu sairastuneisiin ihmisiin. Vielä on monenkaan taustoja tunne, mutta jo nyt olen joutunut yllättymään. Pelottavaa, että urallaan menestynyt ja kunnianhimoinen ihminen on yhtäkkiä rahaton ja (valtion / kelan mielestä) arvoton. Pelottavaa tosiaan.
Päivässä parasta:
Kädentaitojen toimintatunnilla pääsin vihdoin aloittamaan valokuvakehysten askarteluprojektin! Ekasta kehyksestä tuli HIANO!
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Energiaspurttisunnuntai!
Tänään on ollut ihmeen energistä. Mies on poikkeuksellisesti ollut töissä sunnuntaina, mutta minä en ole jumittunut sohvan pohjalle! Jokapäiväisen lenkillä käymisen lisäksi olen pakannut muuttoa varten, tehnyt tortilloja ja muffinseja (valmis taikinajauhoseos ;P), käynyt kaupassa, apteekissa ja kirppiksellä. Kerroin miehelle miettineeni miksiköhän tänään olen jaksanut tehdä niin paljon. Mies sanoi: "sun pitäis lopettaa toi miettiminen!" Hän on oikeassa. Asioiden turha vatvominen ei auta. Hyvistä asioista kannattaisi nauttia silloin kun niitä tapahtuu. Tätä joudun aika usein muistuttamaan itselleni.
Huomenna meitsi aloittaa päiväosastolla. Jännittää miten jaksan aamulla herätä. Kun pitäisi olla jo ennen yhdeksää paikan päällä. Nykyäänhän vasta heräilen siihen aikaan. Osaston toimintaa odotan innolla. Päivät vaikuttavat aika rennoilta ja lyhyiltä. Millaisiakohan muut ryhmäläiset ovat? Heräämisen lisäski vaikeaa tulee olemaan myös omana itsenä oleminen. Taaskin huomaan pääni perukalla ajatuksen: "mitäköhän ne ajattelee musta, jos puen ton vaatteen päälleni.." Ryhmä tekee varmastikin minulle hyvää. Toivottavasti vihdoin tajuan ettei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelavat minusta.
Osaston aloituspalaverissa psykiatri KYSYI MINULTA kuinka paljon tarvitsen sairaslomaa! Ei multa ennen oo sellaisia kyselty! Ensin kitkuttelin kahden viikon sairaslomapätkillä ja stressasin töihinpaluuta (kun en tiennyt saanko saikkua). Nyt olen kahden kuukauden saikulla, josta on vielä yli puolet jäljellä. Sitten yhtäkkiä mulle ehdotellaan töihinpaluuta aikaisintaan huhtikuussa!! Sainkin sitten tehtäväksi miettiä sairasloman jatkoa. Kuulemma Kela haluaa tietää tarkan päivämäärän.
Periaatteessa mulla ei olis mitään hinkua takaisin töihin. Toisaalta taas mietin kuinka rankasti mun lähipiiri reagoi tähän parin kuukaudenkin sairaslomaan. Tietysti muiden on vaikea tietää miten poikki ihminen voi olla, jos itse ei ole sitä kokenut. Tunnen lisäksi syyllisyyttä elätettävänä olemisesta. Varsinkin kun ollaan muuttamassa omaan taloon.
Huomenna meitsi aloittaa päiväosastolla. Jännittää miten jaksan aamulla herätä. Kun pitäisi olla jo ennen yhdeksää paikan päällä. Nykyäänhän vasta heräilen siihen aikaan. Osaston toimintaa odotan innolla. Päivät vaikuttavat aika rennoilta ja lyhyiltä. Millaisiakohan muut ryhmäläiset ovat? Heräämisen lisäski vaikeaa tulee olemaan myös omana itsenä oleminen. Taaskin huomaan pääni perukalla ajatuksen: "mitäköhän ne ajattelee musta, jos puen ton vaatteen päälleni.." Ryhmä tekee varmastikin minulle hyvää. Toivottavasti vihdoin tajuan ettei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelavat minusta.
Osaston aloituspalaverissa psykiatri KYSYI MINULTA kuinka paljon tarvitsen sairaslomaa! Ei multa ennen oo sellaisia kyselty! Ensin kitkuttelin kahden viikon sairaslomapätkillä ja stressasin töihinpaluuta (kun en tiennyt saanko saikkua). Nyt olen kahden kuukauden saikulla, josta on vielä yli puolet jäljellä. Sitten yhtäkkiä mulle ehdotellaan töihinpaluuta aikaisintaan huhtikuussa!! Sainkin sitten tehtäväksi miettiä sairasloman jatkoa. Kuulemma Kela haluaa tietää tarkan päivämäärän.
Periaatteessa mulla ei olis mitään hinkua takaisin töihin. Toisaalta taas mietin kuinka rankasti mun lähipiiri reagoi tähän parin kuukaudenkin sairaslomaan. Tietysti muiden on vaikea tietää miten poikki ihminen voi olla, jos itse ei ole sitä kokenut. Tunnen lisäksi syyllisyyttä elätettävänä olemisesta. Varsinkin kun ollaan muuttamassa omaan taloon.
torstai 18. marraskuuta 2010
Make love not war
Tänään! Harrastin seksiä!! Ja se tuntui ajoittain tosi hyvältä. Harmi vain, että jälkikäteen sukupuolielimeni olivat TULESSA! Parin tunnin jälkeen tuntuu enää jomotusta.
Tämä kipuilu johtuu sairaudesta nimeltä vestibuliitti. Yhdessä kommenttivastauksessani kerroinkin jo hieman siitä. Lyhyesti ja ytimekkäästi se on ulkosynnyttimien kiputila. Monilla niin paha, etteivät pysty edes seksiä harrastamaan. Jotkut siitä kärsivät ovat muumimukimenetelmällä hankkineet miehensä kanssa lapsen. Synnytyksen jälkeen lihakset olivat rentoutuneet sen verran, että seksiä pystyi varovasti harrastamaan.
Anyway, minä olen onnekseni saanut muutaman vuoden ajan tautiin hoitoa. Käyn tarpeen mukaan penslauksessa (erittäin epämukava toimenpide, jossa kipuilevat kohdat ilmeisestikin puudutetaan) ja fysioterapiassa. Hoitoon pääseminen kestikin sen 7 vuotta! Lopulta sattumalta pääsin lääkärille, joka tiesi laittaa lähetteen naistentautien poliklinikalle, jossa toimii myös vulvopoli. Vulvodynia on emättimen kiputiloihin liittyvien sairausten yleisnimi (onko tämä nyt oikea termi..?). Vestibuliitti on yksi vulvodynian muoto. Näin olen käsittänyt.
Mun piti kirjoittaa ajatuksia seksistä. Siitä lähtien kun aloitin uudestaan mielialalääkityksen (noin kuukausi sitten), ei ole juuri tehnyt seksiä mieli. Silloinkin kun olen päässyt sitä harrastamaan, ei se ole tuntunut yhtä hyvältä kuin ennen. En pysty keskittymään alkulämmittelyihin ja aktin aikanakin voi olla vaikeaa. Ja mihin ne orgasmit ovat kadonneet???!! Ennen tuli säännönmukaisesti kolme per yhdyntä ja nyt ei olla edes lähellä. Niiin, kaiken lisäksi nuo vestibuliittikivut tuntuvat pahentuneen.
Siipparaukka on joutunut olemaan ilman seksiä ja auliisti hyväksynyt torjumiseni. Tänään MINÄ päätin, että nyt sitä olisi tarjolla. Tämän päätöksen jälkeen loppu sujui yllättävän helposti. Pystyin keskittymäänkin!
Mut hei, RAKASTELU on JEES <3
Tämä kipuilu johtuu sairaudesta nimeltä vestibuliitti. Yhdessä kommenttivastauksessani kerroinkin jo hieman siitä. Lyhyesti ja ytimekkäästi se on ulkosynnyttimien kiputila. Monilla niin paha, etteivät pysty edes seksiä harrastamaan. Jotkut siitä kärsivät ovat muumimukimenetelmällä hankkineet miehensä kanssa lapsen. Synnytyksen jälkeen lihakset olivat rentoutuneet sen verran, että seksiä pystyi varovasti harrastamaan.
Anyway, minä olen onnekseni saanut muutaman vuoden ajan tautiin hoitoa. Käyn tarpeen mukaan penslauksessa (erittäin epämukava toimenpide, jossa kipuilevat kohdat ilmeisestikin puudutetaan) ja fysioterapiassa. Hoitoon pääseminen kestikin sen 7 vuotta! Lopulta sattumalta pääsin lääkärille, joka tiesi laittaa lähetteen naistentautien poliklinikalle, jossa toimii myös vulvopoli. Vulvodynia on emättimen kiputiloihin liittyvien sairausten yleisnimi (onko tämä nyt oikea termi..?). Vestibuliitti on yksi vulvodynian muoto. Näin olen käsittänyt.
Mun piti kirjoittaa ajatuksia seksistä. Siitä lähtien kun aloitin uudestaan mielialalääkityksen (noin kuukausi sitten), ei ole juuri tehnyt seksiä mieli. Silloinkin kun olen päässyt sitä harrastamaan, ei se ole tuntunut yhtä hyvältä kuin ennen. En pysty keskittymään alkulämmittelyihin ja aktin aikanakin voi olla vaikeaa. Ja mihin ne orgasmit ovat kadonneet???!! Ennen tuli säännönmukaisesti kolme per yhdyntä ja nyt ei olla edes lähellä. Niiin, kaiken lisäksi nuo vestibuliittikivut tuntuvat pahentuneen.
Siipparaukka on joutunut olemaan ilman seksiä ja auliisti hyväksynyt torjumiseni. Tänään MINÄ päätin, että nyt sitä olisi tarjolla. Tämän päätöksen jälkeen loppu sujui yllättävän helposti. Pystyin keskittymäänkin!
Mut hei, RAKASTELU on JEES <3
tiistai 16. marraskuuta 2010
Selvisin viikonlopusta!
Pakko raportoida viime viikonlopun kulusta! Aikaisemmissa teksteissähän ahdistelin yksin jäämistä edellisenä viikonloppuna. Nyt haluan muistuttaa itseäni, että hyvinhän se yksinolo sujui! Tosin, en mä loppujen lopuksi ollut hirveästi yksin. Veljet pitivät huolen minusta <3 Perjantaina mentiin katsomaan Red. Bruce Willisin tähdittämä toiminta/komedia elokuva. Ihan jees, kompromissielokuva naisille ja miehille. Tosin katsomo oli aika miesvoittoista. Ennen elokuvaa ehdittiin ottaa yhdet lonkerot. Kivaa kun nuorimmainenkin pikuveli on nyt 18! Pari vuotta minua nuoremman veljen, Pasin, kanssa välit ovat olleet avoimet nyt noin vuoden verran. Tästä uudesta keskusteluyhteydestä olen nauttinut kovasti ja saan vihdoin toteuttaa isosiskon roolia. Nuorimmainen veli ei ole vielä liiemmin uskaltanut sanaista arkkuaan avata, mutta eiköhän aika ja alkoholi tee tehtävänsä ;)
Lauantai-iltana käytiin huoltamokahvilla ja päädyttiin lopulta mun luokse katsomaan Vedetään hatusta. Ostamani herkut menivät mukavasti kolmestaan jaettuna, ja jäipä niitä ylikin! Pojat viihtyivät niin hyvin, että lopulta jouduin vihjailemaan meikäläisen nukkumaanmenoajasta. Näinpä minulle ei jäänyt yhtään aikaa ahdistua itsekseni kotona. Sain suoraan mennä sänkyyn veljien lähdettyä. Sunnuntaina puolestaan piti tietenkin mennä isänpäiväkahville. Keksin ottaa Karamellin (koira) mukaan keksimään vanhemmille päänvaivaa. Tämä kannatti! Vanhemmat eivät ehtineet tehdä ristikuulustelua elämästäni ja minä pelasin Pasin tuomaa pleikkaripeliä.
Keskusteluista veljien kanssa minua jäi mietityttämään miten erilaisia selviytymiskeinoja minulla ja Pasilla on. Pasi osaa sanoa kärkkäästi takaisin, jos häntä ärsytetään. Hän osaa antaa asioiden tulla ja mennä, eikä jää märehtimään niitä (kuten minä). Hän on kohdannut asioita, joiden edessä minä olisin murtunut, mutta hän on selvinnyt niistä. Ja vieläpä YKSIN! Hänellä on hyvä itsetunto, eikä hän piittaa muiden mielipiteistä. Kuitenkin hän osaa katsoa itseään rehellisesti ja on tehnyt aktiivisesti töitä itsensä kanssa. Sosiaalisuus ei ole hänellekään helppoa, mutta harjoittelu on kannattanut ja nykyään hänellä on hyvä ystäväpiiri. Olen ylpeä veikastani!
Kun siippa lopulta tuli sunnuntaina kotiin, huomasin, että olin verhonnut itseni piittaamattomuuden viittaan. Minun oli vaikea olla hänen lähellään. Pakotin itseni vastaamaan ainakin jonkun verran hänen hellyydenosoituksiinsa. Lopulta jouduin sanomaan, etten halunnut harrastaa seksiä. Minusta on aina yhtä ällistyttävää, miten tyynesti hän hyväksyy torjumiseni. Minulle torjuminen ei ole koskaan helppoa sillä itse koen sen erittäin loukkaavana.
Myöhemmin illalla tajusin, että puolustukseni oli sortunut. Nauroin mieheni jutuille ja huomasin maailman olevan pikkuisen valoisampi paikka. Ymmärsin, että olin rakentanut mieleeni suojuksen, jotten ahdistuisi miehen poissaolosta ja yksinolemisesta. Koko viikonlopun pyrin olemaan ajattelematta miestä. En halunnut puhua puhelimessa enkä tekstailla siippani kanssa. Puhelimessa olin tyly. Mies tietysti ajatteli ansainneensa tämän :( Enkä ole vielä sanonut, että tietenkin hänellä oli oikeus viettää aikaa ystäviensä kanssa.
Lopuksi tämän päivän parhaat:
Karamellin pidättelemätön ilo hänen päästessään lenkillä vapaaksi. <3
Karamellin pyöriminen sohvalla.
Eilisessäkin oli hyviä hetkiä:
-Löysin farkut jotka mahtuivat!! (olin kiertänyt jo kaikki Jumbon farkkuliikkeet, joiden farkut eivät millään istuneet minulle, kunnes menin Lindexiin ja löysin ihanan rennot lököfarkut!)
-Tullessani tuhlausreissulta kotiin, huomasin kodin olevan SIISTI! Mies oli siivonnut!! :D
Lauantai-iltana käytiin huoltamokahvilla ja päädyttiin lopulta mun luokse katsomaan Vedetään hatusta. Ostamani herkut menivät mukavasti kolmestaan jaettuna, ja jäipä niitä ylikin! Pojat viihtyivät niin hyvin, että lopulta jouduin vihjailemaan meikäläisen nukkumaanmenoajasta. Näinpä minulle ei jäänyt yhtään aikaa ahdistua itsekseni kotona. Sain suoraan mennä sänkyyn veljien lähdettyä. Sunnuntaina puolestaan piti tietenkin mennä isänpäiväkahville. Keksin ottaa Karamellin (koira) mukaan keksimään vanhemmille päänvaivaa. Tämä kannatti! Vanhemmat eivät ehtineet tehdä ristikuulustelua elämästäni ja minä pelasin Pasin tuomaa pleikkaripeliä.
 |
| Kuva: tassutellen.fi |
Keskusteluista veljien kanssa minua jäi mietityttämään miten erilaisia selviytymiskeinoja minulla ja Pasilla on. Pasi osaa sanoa kärkkäästi takaisin, jos häntä ärsytetään. Hän osaa antaa asioiden tulla ja mennä, eikä jää märehtimään niitä (kuten minä). Hän on kohdannut asioita, joiden edessä minä olisin murtunut, mutta hän on selvinnyt niistä. Ja vieläpä YKSIN! Hänellä on hyvä itsetunto, eikä hän piittaa muiden mielipiteistä. Kuitenkin hän osaa katsoa itseään rehellisesti ja on tehnyt aktiivisesti töitä itsensä kanssa. Sosiaalisuus ei ole hänellekään helppoa, mutta harjoittelu on kannattanut ja nykyään hänellä on hyvä ystäväpiiri. Olen ylpeä veikastani!
Kun siippa lopulta tuli sunnuntaina kotiin, huomasin, että olin verhonnut itseni piittaamattomuuden viittaan. Minun oli vaikea olla hänen lähellään. Pakotin itseni vastaamaan ainakin jonkun verran hänen hellyydenosoituksiinsa. Lopulta jouduin sanomaan, etten halunnut harrastaa seksiä. Minusta on aina yhtä ällistyttävää, miten tyynesti hän hyväksyy torjumiseni. Minulle torjuminen ei ole koskaan helppoa sillä itse koen sen erittäin loukkaavana.
Myöhemmin illalla tajusin, että puolustukseni oli sortunut. Nauroin mieheni jutuille ja huomasin maailman olevan pikkuisen valoisampi paikka. Ymmärsin, että olin rakentanut mieleeni suojuksen, jotten ahdistuisi miehen poissaolosta ja yksinolemisesta. Koko viikonlopun pyrin olemaan ajattelematta miestä. En halunnut puhua puhelimessa enkä tekstailla siippani kanssa. Puhelimessa olin tyly. Mies tietysti ajatteli ansainneensa tämän :( Enkä ole vielä sanonut, että tietenkin hänellä oli oikeus viettää aikaa ystäviensä kanssa.
Lopuksi tämän päivän parhaat:
Karamellin pidättelemätön ilo hänen päästessään lenkillä vapaaksi. <3
Karamellin pyöriminen sohvalla.
Eilisessäkin oli hyviä hetkiä:
-Tullessani tuhlausreissulta kotiin, huomasin kodin olevan SIISTI! Mies oli siivonnut!! :D
Hei, täällähän on muitakin mielipuolia!
Viikonloppuna löysin muiden masennusta ja ahdistusta sairastavien blogeja. Luin niitä vähän liikaakin ja uppouduin tähän ahdistuksen maailmaan. Ymmärsin, miksi ihmiset paljon mieluummin lukevat tyyli(ja muita hölynpöly)blogeja kuin vakavasta sairaudesta, johon monet ihmiset ovat modernissa maailmassa törmänneet. Mieluummin minäkin vain unohtaisin tän paskan. Toisten masennusmaailmasta lukeminen ei parantanut oloani. Mutta huomasin, että monet ovat paljon syvemmällä kuin minä. En tajua mistä he kaivavat toivonsa ja jaksavat elää tämänkin päivän. Onko se lohdullista? Siis MINULLE. Ehkä. Jos minä NYT jaksan panostaa elämääni ja toipumiseeni, minun ei kenties tarvitse enää käydä täysin pohjalla. Tai kun se pohja tulee, osaan jälleen nousta sieltä ylös. Toisaalta... minäkin saatan joskus pudota lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytön maailmaan. Jos en nyt pysty puuttumaan ongelmiin, joista osan pystyn jo nimeämään, ne pahenevat.
Pohdin muiden ahdistusta, myös ammattini kannalta. Olen valmistunut sosiaalialan ammattilaiseksi ja olen haaveillut työstä, jossa voisin auttaa muita. Ehkä jopa hyödyntämään omia kokemuksiani. Mutta miten minä voisin auttaa ihmisiä, joiden ahdistus pelottaa minua? Kun heidän tilanteensa näyttää toivottomalta ja minun tulisi olla se, joka jaksaa ja osaa tukea?
Pohdin muiden ahdistusta, myös ammattini kannalta. Olen valmistunut sosiaalialan ammattilaiseksi ja olen haaveillut työstä, jossa voisin auttaa muita. Ehkä jopa hyödyntämään omia kokemuksiani. Mutta miten minä voisin auttaa ihmisiä, joiden ahdistus pelottaa minua? Kun heidän tilanteensa näyttää toivottomalta ja minun tulisi olla se, joka jaksaa ja osaa tukea?
perjantai 12. marraskuuta 2010
Yksin kotona!!!
Hetken aikaa näytti jo siltä, että minä ja koira pääsisimme mukaan mökkireissulle. Sitten kävi ilmi, että mieheni kaverin avovaimo (joka puolestaan on aina ollut näillä mökkireissuilla mukana) oli jo sopinut muuta ohjelmaa, eikä näin ollen minulla olisi mökillä seuraa. Ei mitään ulkoista syytä osallistua poikien tuulastusreissulle.
Siitä lähtien kun sain tämän tietää (eilisiltana) olen ollut hyvin ahdistunut. En haluaisi lähteä soittelemaan ihmisille, että voisivatko he viettää aikaa kanssani. Ystävät joihin olen ollut yhteydessä, eivät ehdi juuri tänä viikonloppuna nähdä. Ilmeisesti muutkin ihmiset ovat ikääntyneet ja nauttivat kotona olemisesta ja parisuhteestaan.
Tänään minun on ollut vaikea saada itseäni liikkeelle. Ahdistaa ja masentaa. Vain koira pystyi pakottamaan minut ulkoilmaan ja nousemaan sängystä. On ollut todella vaikeaa yrittää ajatella, miten kivaa olisi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei ole aikoihin nähnyt. Väsyttää vaan. Olen käynyt mielessäni läpi senkin vaihtoehdon, että söisin kolmiolääkkeitä (jotka on määrätty ahdistukseen) koko viikonlopun ajan. Harmi vain, että se tarkoittaisi sitä, että olisin täysin toimintakyvytön.
No mutta, lopulta sain viestitettyä veljelleni, lähtisikö hän kanssani elokuviin. Valmistauduin negatiiviseen vastaukseen. Lopulta kännykkä piippasi. Pessimistisin ajatuksin valmistauduin viestin lukemiseen. Ja yllätyin positiivisesti! Tänään siis leffatreffit veikan kanssa! Jee!! Ja huomennahan me voidaan repästä ja mennä vetää kännit paikalliseen!! ;)
Ennen leffaa pitää valmistautua yksinäisiin hetkiin. Täytyy käydä kaupassa ostamassa kaappi täyteen hyvää syötävää. Samalla tiedostan yhden ongelmistani: syön ollessani ahdistunut. Tämäkään ei ole täysin toimiva keino, sillä sitten kun on masu pullollaan ja etova olo eikä pysty enää syömään, huomaa jälleen olevansa ihan yksin. Koirakin on mennyt toiselle puolelle asuntoa nukkumaan. Silloin pitäisi käyttää niitä terapiassa opittuja keinoja, joilla paha olo väistyy. Ne keinot on vaan unohtunu...
Jotta tämä viesti ei päättyisi synkistelyyn, muistutan vielä itselleni, mitä ihania asioita olen tällä viikolla bongannut:
-koiran ilo vapaana ollessaan sammalpeitteisessä metsässä
-koiran koulutus on tehonnut: koira on lenkeillä paremmin hallittavissa
-tein hienon illallisen miehen tullessa kotiin: puoliso oli todella otettu
-illallisen jälkeinen hetki miehen kainalossa sohvalla. Jamie Cullum soi taustalla.
-blogillani on lukija!
-ensimmäinen kommentti kirjoitukseeni!
Parasta päivässä (jos ei oteta lukuun leffatreffejä):
Kirpparilta löydetyt verhot, joissa punaiset pallokuviot!
Tää on ihan kuin meidän Karamelli-koira:
Siitä lähtien kun sain tämän tietää (eilisiltana) olen ollut hyvin ahdistunut. En haluaisi lähteä soittelemaan ihmisille, että voisivatko he viettää aikaa kanssani. Ystävät joihin olen ollut yhteydessä, eivät ehdi juuri tänä viikonloppuna nähdä. Ilmeisesti muutkin ihmiset ovat ikääntyneet ja nauttivat kotona olemisesta ja parisuhteestaan.
Tänään minun on ollut vaikea saada itseäni liikkeelle. Ahdistaa ja masentaa. Vain koira pystyi pakottamaan minut ulkoilmaan ja nousemaan sängystä. On ollut todella vaikeaa yrittää ajatella, miten kivaa olisi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei ole aikoihin nähnyt. Väsyttää vaan. Olen käynyt mielessäni läpi senkin vaihtoehdon, että söisin kolmiolääkkeitä (jotka on määrätty ahdistukseen) koko viikonlopun ajan. Harmi vain, että se tarkoittaisi sitä, että olisin täysin toimintakyvytön.
No mutta, lopulta sain viestitettyä veljelleni, lähtisikö hän kanssani elokuviin. Valmistauduin negatiiviseen vastaukseen. Lopulta kännykkä piippasi. Pessimistisin ajatuksin valmistauduin viestin lukemiseen. Ja yllätyin positiivisesti! Tänään siis leffatreffit veikan kanssa! Jee!! Ja huomennahan me voidaan repästä ja mennä vetää kännit paikalliseen!! ;)
Jotta tämä viesti ei päättyisi synkistelyyn, muistutan vielä itselleni, mitä ihania asioita olen tällä viikolla bongannut:
-koiran ilo vapaana ollessaan sammalpeitteisessä metsässä
-koiran koulutus on tehonnut: koira on lenkeillä paremmin hallittavissa
-tein hienon illallisen miehen tullessa kotiin: puoliso oli todella otettu
-illallisen jälkeinen hetki miehen kainalossa sohvalla. Jamie Cullum soi taustalla.
-blogillani on lukija!
-ensimmäinen kommentti kirjoitukseeni!
Parasta päivässä (jos ei oteta lukuun leffatreffejä):
Kirpparilta löydetyt verhot, joissa punaiset pallokuviot!
Tää on ihan kuin meidän Karamelli-koira:
 |
| http://www.tassutellen.fi/images/sarjikset/sarjis40.jpg |
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Masennus ja parisuhde
Kaikkea se masennus teettääkin ihmisen mielelle. Parisuhteeni on toiminut reilusti yli vuoden oikein mainiosti. Jopa niin hyvin, että mieheni rohkaistui kosimaan minua ja naimisiin mennään heti kun jaksetaan häät järjestää. Silti masennus on jälleen saanut minut ajattelemaan, että kenenkään ei pitäisi joutua olemaan tällaisen ihmisen kanssa. Ihmisen, josta pitää jatkuvasti huolehtia, jota täytyy tukea ja muutenkin olla varpaillaan siitä mitä sanoo ja tekee (puhumattakaan siitä mitä sairasloma tekee taloudelle). Masentunut kun ottaa kaiken itseensä ja pyörittelee mielessään negatiivisia asioita. Positiivisetkin kommentit saa yllättävän helposti käännettyä negatiivisiksi.
Kuitenkaan en ole koskaan ajatellut, etteivätkö masentuneet ystäväni olisi ansainneet parisuhdetta ja tukena olevaa puolisoa. Mutta minä nyt olenkin niiiin kauhea ihminen, että olen aivan poikkeus.
Olemme mieheni kanssa puhuneet jo edellisen kerran sairastuttuani masennukseen, että tämä sairaus tulee todennäköisesti aina kulkemaan mukanani. Kun niitä huonoja aikoja tulee, jaksaako mies pysyä rinnallani? Hän on vannonut jaksavansa. Silti minä epäilen. Minäkin haluaisin joskus olla se, joka tukee toista. Puolisoni on niin vahvaa tekoa, että tunnen, ettei hän tarvitse minua. Ei lainkaan samalla tavalla kuin minä häntä.
Läheisriippuvainen - noin 5 vuotta sitten eräs psykologi sanoi, että minä todennäköisesti olen sellainen. Lisäksi olen tämän sairasloman aikana lukenut Vapaaksi ahdistuksesta -kirjaa ja löytänyt sieltä erään oireitani kuvaavan diagnoosin. Julkisten paikkojen pelko. Minun kohdallani se ei tarkoita, että ahdistuisin esimerkiksi kaupassa, junissa, busseissa tai tunneleissa. Minä kammoksun yksin kotona olemista!
Näiden taustojen jälkeen päästäänkin asiaan, joka pakotti minut pohtimaan riippuvuuttani mieheeni ja miehen jaksamista kanssani. Siippani on lähdössä viikonlopuksi kaveriensa mökille! Kävimme eilen keskustelun siitä, haluaako hän minut ja koiran mukaan. Mies sanoi, että helpompaahan se olisi hänelle jos me emme tulisi mukaan. Hänen oli todella vaikea sanoa se ääneen, sillä tokihan hän ymmärtää miltä asia minusta tuntuu. Minä jouduin sanomaan asian hänen puolestaan ja hän myönteli. Kun sitten lopulta sain sanottua miten pahalta minusta tuntuu, hän sanoi, että tulkaa mukaan. Kerroin miehelleni pohtineeni kuinka paljon hän tarvitsee vapaa-aikaa MINUSTA. Puoliso kertoi sitten monta kertaa tykkäävänsä kanssani olemisesta ja minusta (jne jne).
Tiedän, että oikea ratkaisu olisi antaa miehen mennä rauhassa kavereiden kanssa mökille rentoutumaan ja minä jäisin koiran kanssa kotiin. - Pelkkä ajatus kolmen päivän yksin olosta saa sydämeni salpautumaan. AHDISTAA! Eikö tässä vaiheessa masennusta saa antaa itselleen hieman armoa, eikä vaatia itseltään asioita, jotka normaalissakin olotilassa tuntuvat todella hankalilta?
Mikä on ratkaisu?
Ei oo siileilläkään ihan yksinkertaista tuo rakastaminen:
Kuitenkaan en ole koskaan ajatellut, etteivätkö masentuneet ystäväni olisi ansainneet parisuhdetta ja tukena olevaa puolisoa. Mutta minä nyt olenkin niiiin kauhea ihminen, että olen aivan poikkeus.
Olemme mieheni kanssa puhuneet jo edellisen kerran sairastuttuani masennukseen, että tämä sairaus tulee todennäköisesti aina kulkemaan mukanani. Kun niitä huonoja aikoja tulee, jaksaako mies pysyä rinnallani? Hän on vannonut jaksavansa. Silti minä epäilen. Minäkin haluaisin joskus olla se, joka tukee toista. Puolisoni on niin vahvaa tekoa, että tunnen, ettei hän tarvitse minua. Ei lainkaan samalla tavalla kuin minä häntä.
Läheisriippuvainen - noin 5 vuotta sitten eräs psykologi sanoi, että minä todennäköisesti olen sellainen. Lisäksi olen tämän sairasloman aikana lukenut Vapaaksi ahdistuksesta -kirjaa ja löytänyt sieltä erään oireitani kuvaavan diagnoosin. Julkisten paikkojen pelko. Minun kohdallani se ei tarkoita, että ahdistuisin esimerkiksi kaupassa, junissa, busseissa tai tunneleissa. Minä kammoksun yksin kotona olemista!
Näiden taustojen jälkeen päästäänkin asiaan, joka pakotti minut pohtimaan riippuvuuttani mieheeni ja miehen jaksamista kanssani. Siippani on lähdössä viikonlopuksi kaveriensa mökille! Kävimme eilen keskustelun siitä, haluaako hän minut ja koiran mukaan. Mies sanoi, että helpompaahan se olisi hänelle jos me emme tulisi mukaan. Hänen oli todella vaikea sanoa se ääneen, sillä tokihan hän ymmärtää miltä asia minusta tuntuu. Minä jouduin sanomaan asian hänen puolestaan ja hän myönteli. Kun sitten lopulta sain sanottua miten pahalta minusta tuntuu, hän sanoi, että tulkaa mukaan. Kerroin miehelleni pohtineeni kuinka paljon hän tarvitsee vapaa-aikaa MINUSTA. Puoliso kertoi sitten monta kertaa tykkäävänsä kanssani olemisesta ja minusta (jne jne).
Tiedän, että oikea ratkaisu olisi antaa miehen mennä rauhassa kavereiden kanssa mökille rentoutumaan ja minä jäisin koiran kanssa kotiin. - Pelkkä ajatus kolmen päivän yksin olosta saa sydämeni salpautumaan. AHDISTAA! Eikö tässä vaiheessa masennusta saa antaa itselleen hieman armoa, eikä vaatia itseltään asioita, jotka normaalissakin olotilassa tuntuvat todella hankalilta?
Mikä on ratkaisu?
Ei oo siileilläkään ihan yksinkertaista tuo rakastaminen:
 |
| http://www.kiroilevasiili.fi/sites/default/files/sarjikset/uudetsarjat10.gif |
tiistai 9. marraskuuta 2010
Terapiassa
Työterveys kustantaa minulle yhteensä kolme käyntiä heidän psykologillaan. Tänään kävin terapeutin luona toisen kerran. Puhuttiin paljon ja päätin, että tulen tänne purkamaan siellä käytyjä aiheita, ennen kuin ne katoavat kokonaan päästäni. Harmi vain, että ne tuntuvat jo liitäneen tiehensä...
Kun psykologi kysyi minulta, mistä haluaisin tällä kertaa puhua, päässäni löi tyhjää. Eikös se ole terapeutin tehtävä vetää keskustelua! Samassa muistin pari viikkoa sitten olleen tapaamisen ammatinvalintapsykologin kanssa. Olin istunut ammatinvalinnanohjauksessa kaksi tuntia ja keskustelu oli liittynyt kiinteästi ammatti-identiteettiini ja sen puutteeseen. Ehdotin työterveyspsykologille, että keskustelisimme tästä.
Ensimmäisen kerran sain purettua yhdessä köntissä ne asiat, jotka ovat minua tässä työpaikassa ahdistaneet. Koulutuksessani on painotettu asiakkaiden ja lasten yksilöllistä kohtaamista ja hoitoa. Henkilökohtaisestikin ajattelen niin, ettei asiakkaita (tässä tapauksessa lapsia) voi nähdä pelkästään ryhmänä. Kukin ihminen on yksilö. Mutta sitten tulee vastaan resurssit. Kolme hoitajaa (jotka eivät ole aina samaan aikaan töissä) 15 (alle 3-vuotiasta) lasta kohti. Miten siinä voi repiä aikaa jokaiselle lapselle?? Se, että annat aikaasi suurimmalle osalle lapsista, ei toki riitä. Jokaiselle hetkelle on ohjattua toimintaa ja ryhmän on liikuttava 5 minuutin tarkkuudella. Tuloksia pitäisi syntyä, pomo haluaa, että lapsille opetetaan sitä ja tätä ja tuota. Ja sitten meikäläinen miettii, että eikös noin pieni lapsi opi parhaiten leikin avulla...
Oman visioni toteuttaminen onnistuisi, JOS en ottaisi niin kovia paineita muiden odotuksista. Eikä toisten puheet painaisi niin paljon, JOS minulla olisi vahva näkemys ja kokemus siitä, että tiedän olevani oikeassa. Mutta sellainen itsevarmuus taitaa syntyä kokemuksen ja iän lisääntyessä. Miten voisin saada sen nyt ja heti, jotta pystyisin palaamaan takaisin töihin??
Tässä Nemi-sarjakuva, joka liittyy ainakin vähän työhön ja työssä vaadittaviin taitoihin
Kun psykologi kysyi minulta, mistä haluaisin tällä kertaa puhua, päässäni löi tyhjää. Eikös se ole terapeutin tehtävä vetää keskustelua! Samassa muistin pari viikkoa sitten olleen tapaamisen ammatinvalintapsykologin kanssa. Olin istunut ammatinvalinnanohjauksessa kaksi tuntia ja keskustelu oli liittynyt kiinteästi ammatti-identiteettiini ja sen puutteeseen. Ehdotin työterveyspsykologille, että keskustelisimme tästä.
Ensimmäisen kerran sain purettua yhdessä köntissä ne asiat, jotka ovat minua tässä työpaikassa ahdistaneet. Koulutuksessani on painotettu asiakkaiden ja lasten yksilöllistä kohtaamista ja hoitoa. Henkilökohtaisestikin ajattelen niin, ettei asiakkaita (tässä tapauksessa lapsia) voi nähdä pelkästään ryhmänä. Kukin ihminen on yksilö. Mutta sitten tulee vastaan resurssit. Kolme hoitajaa (jotka eivät ole aina samaan aikaan töissä) 15 (alle 3-vuotiasta) lasta kohti. Miten siinä voi repiä aikaa jokaiselle lapselle?? Se, että annat aikaasi suurimmalle osalle lapsista, ei toki riitä. Jokaiselle hetkelle on ohjattua toimintaa ja ryhmän on liikuttava 5 minuutin tarkkuudella. Tuloksia pitäisi syntyä, pomo haluaa, että lapsille opetetaan sitä ja tätä ja tuota. Ja sitten meikäläinen miettii, että eikös noin pieni lapsi opi parhaiten leikin avulla...
Oman visioni toteuttaminen onnistuisi, JOS en ottaisi niin kovia paineita muiden odotuksista. Eikä toisten puheet painaisi niin paljon, JOS minulla olisi vahva näkemys ja kokemus siitä, että tiedän olevani oikeassa. Mutta sellainen itsevarmuus taitaa syntyä kokemuksen ja iän lisääntyessä. Miten voisin saada sen nyt ja heti, jotta pystyisin palaamaan takaisin töihin??
Tässä Nemi-sarjakuva, joka liittyy ainakin vähän työhön ja työssä vaadittaviin taitoihin
maanantai 8. marraskuuta 2010
Pitääkö aina saada jotain aikaiseksi?
Tänään...
Tänään en ole saanut aikaiseksi juurikaan mitään. Koen siitä huonoa omaatuntoa ja lupailen itselleni olevani aktiivinen loppuviikolla. Haaveilen siististä kodista ja maukkaasta ruoasta. Jos jotakuta kiinnostaa mitä "en ole tehnyt tänään mitään" oikeasti tarkoittaa, tässä tämän päivän tekemiseni (tämä myös muistutukseksi tulevaisuuden Kukalle siitä, kuinka väsynyt sitä voikaan olla):
N. klo 9. Pakotin silmät auki. Rapsuttelin koiraa puolisen tuntia. Mies soitti herätyssoiton (jota ei tarvittukaan!). 10.30 olin syönyt aamupalan. Koulutin koiraa laittamaan päänsä valjaisiin (hän inhoaa sitä).
11.30-12.50 metsälenkki koiran kanssa (tästä olen ylpeä!!)
13 nuudeleita ruoaksi
13.40 sohvalle
16.20 heräsin miehen soittoon. "Olen puolen tunnin päästä kotona"
Loppuilta: heräilyä, telkkaria, syömistä ja sauna.
Hetkinen... Nyt kun mä listaan näitä asioita, niin mähän olen tehnyt enemmän asioita kuin uskoinkaan!!
Olen tänään vaihtanut useamman tekstiviestin entisen työkaverini kanssa. Pohdimme terapian kalleutta, sitä, ettei oikeasti jaksa mennä töihin ja sairasloman vaikutusta palkkaan. Olemme molemmat huolissamme rahojen riittävyydestä. Tarvitsisimme terapiaa, mutta meillä on varaa käydä vain kerran kuussa yksityisellä psykoterapeutilla. Ja sehän on aivan liian vähän jos oikeasti tarvitsisi aktiivista terapiaa. Kerran kuussa käynti on tavallaan vain kuulumisten kertomista, eikä teemoihin päästä kunnolla syventymään. Olemme ystäväni kanssa käyttäneet kelan korvaaman terapian, jota voi käyttää enintään kolme vuotta. Minä olen psykiatrian poliklinikan armoilla, mutta ystävälläni ei ole juuri toivoa saada ilmaista terapiaa. Hän on liian vanha (hieman yli 30)!
Usein pelottaa, että mitä sitten kun ei enää jaksa? Entä jos ei tule enää jaksamaankaan? Entä jos ainoa tuki yhteiskunnalta on mielialalääkkeet? Kuinka nopeasti syrjäytyy, jää pois työelämästä (eikä pääse sinne enää takaisin) ja mökkihöperöityy kotiin? Periaatteessa kukaan ei voi antaa minulle voimia nostaa persettäni ylös sohvalta. Vain minä itse voin sen tehdä. Muut voivat vain potkia perseelle ja ojennella työkaluja.
 |
| http://www.kiroilevasiili.fi/vanhatsarjikset |
Tänään en ole saanut aikaiseksi juurikaan mitään. Koen siitä huonoa omaatuntoa ja lupailen itselleni olevani aktiivinen loppuviikolla. Haaveilen siististä kodista ja maukkaasta ruoasta. Jos jotakuta kiinnostaa mitä "en ole tehnyt tänään mitään" oikeasti tarkoittaa, tässä tämän päivän tekemiseni (tämä myös muistutukseksi tulevaisuuden Kukalle siitä, kuinka väsynyt sitä voikaan olla):
N. klo 9. Pakotin silmät auki. Rapsuttelin koiraa puolisen tuntia. Mies soitti herätyssoiton (jota ei tarvittukaan!). 10.30 olin syönyt aamupalan. Koulutin koiraa laittamaan päänsä valjaisiin (hän inhoaa sitä).
11.30-12.50 metsälenkki koiran kanssa (tästä olen ylpeä!!)
13 nuudeleita ruoaksi
13.40 sohvalle
16.20 heräsin miehen soittoon. "Olen puolen tunnin päästä kotona"
Loppuilta: heräilyä, telkkaria, syömistä ja sauna.
Hetkinen... Nyt kun mä listaan näitä asioita, niin mähän olen tehnyt enemmän asioita kuin uskoinkaan!!
Olen tänään vaihtanut useamman tekstiviestin entisen työkaverini kanssa. Pohdimme terapian kalleutta, sitä, ettei oikeasti jaksa mennä töihin ja sairasloman vaikutusta palkkaan. Olemme molemmat huolissamme rahojen riittävyydestä. Tarvitsisimme terapiaa, mutta meillä on varaa käydä vain kerran kuussa yksityisellä psykoterapeutilla. Ja sehän on aivan liian vähän jos oikeasti tarvitsisi aktiivista terapiaa. Kerran kuussa käynti on tavallaan vain kuulumisten kertomista, eikä teemoihin päästä kunnolla syventymään. Olemme ystäväni kanssa käyttäneet kelan korvaaman terapian, jota voi käyttää enintään kolme vuotta. Minä olen psykiatrian poliklinikan armoilla, mutta ystävälläni ei ole juuri toivoa saada ilmaista terapiaa. Hän on liian vanha (hieman yli 30)!
Usein pelottaa, että mitä sitten kun ei enää jaksa? Entä jos ei tule enää jaksamaankaan? Entä jos ainoa tuki yhteiskunnalta on mielialalääkkeet? Kuinka nopeasti syrjäytyy, jää pois työelämästä (eikä pääse sinne enää takaisin) ja mökkihöperöityy kotiin? Periaatteessa kukaan ei voi antaa minulle voimia nostaa persettäni ylös sohvalta. Vain minä itse voin sen tehdä. Muut voivat vain potkia perseelle ja ojennella työkaluja.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Paineitako?
Nyt se alkaa! Kirjoittaminen julkisesti nimittäin! Olen kesästä lähtien miettinyt blogin aloittamista; mistä aiheesta kirjoittaisin, mitä nimimerkkiä käyttäisin, osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, lukisiko kukaan kirjoituksiani ja jos lukisi, niin tunnistaisiko minut niistä?????
Nyt olen päättänyt, että blogi on minua itseäni varten. Ei minun tarvitse AINA miettiä mitä toiset ajattelevat minusta! Minun on turha yrittää tehdä kirjoituksistani keveitä ja iloisia jos en pysty sitä ilman teeskentelyä tekemään. Olisi kuitenkin palkitsevaa, jos joku näinkin synkästä aiheesta innostuisi lukemaan. Tästä blogista tulee pohdiskeleva ja toivottavasti löydän elämäni hyvät puolet, enkä jämähdä itsesääliin.
Kirjoittaminen on monille terapiaa. Minulle kirjoittaminen ei ole itsestään selvä ja luontaisen helppo tapa purkaa itseäni. Mutta jos en nyt yritä kirjoittaa ajatuksiani ylös, jään hautomaan niitä vain iltaisin nukkumaan mennessä. Katsotaan mitä tästä tulee!
Blogin kirjoitukset tullevat liittymään siihen, että olen nyt muutaman kuukauden ajan ollut sairaslomalla. Nyt alan tympääntyä siihen, etten tee mitään. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että sairasloma tulee vielä jatkumaan ja perheemme tulot tippuvat. Puolisoni käy töissä ja minä makaan kotona. Parin kuukauden aikana ei ole tapahtunut käännettä parempaan. Päin vastoin. Koen olevani väsyneempi ja ahdistuneempi kuin kuukausi sitten. En ymmärrä miten voisin mennä töihin! (Koskaan?)
Olen myös tympiintynyt lukemaan lehdistä ja joistakin blogeista kuinka ihmiset sanovat "ihmisten pitäisi hidastaa ja antaa armoa itselleen, eihän kiire johda mihinkään". Ja sitten vieressä lukee kuinka tämä kyseinen ihminen on käyttänyt tuona päivänä 13 tuntia työhön, vapaaehtois- ja järjestötoimintaan. Kaksi tuntia hän on käyttänyt 10 kilometrin lenkkiin ja taiteelliseen harrastukseen. Tunnin hän on viettänyt perheensä kanssa, jonkun verran aikaa on mennyt syömiseen ja sitten on ehditty nukkua KUUSI tuntia. AAAAARRRGGH!!!!! Jee, slow lifea kerrakseen! Syntyy siinä pienet paineet tämmöiselle laiskiaiselle, jonka päivän aktiviteetit on ulkoiluttaa koiraa ja tehdä ruokaa (mikäli jaksaa).
 |
| http://norpatti.sarjakuvablogit.com/ |
Kirjoittaminen on monille terapiaa. Minulle kirjoittaminen ei ole itsestään selvä ja luontaisen helppo tapa purkaa itseäni. Mutta jos en nyt yritä kirjoittaa ajatuksiani ylös, jään hautomaan niitä vain iltaisin nukkumaan mennessä. Katsotaan mitä tästä tulee!
Blogin kirjoitukset tullevat liittymään siihen, että olen nyt muutaman kuukauden ajan ollut sairaslomalla. Nyt alan tympääntyä siihen, etten tee mitään. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että sairasloma tulee vielä jatkumaan ja perheemme tulot tippuvat. Puolisoni käy töissä ja minä makaan kotona. Parin kuukauden aikana ei ole tapahtunut käännettä parempaan. Päin vastoin. Koen olevani väsyneempi ja ahdistuneempi kuin kuukausi sitten. En ymmärrä miten voisin mennä töihin! (Koskaan?)
Olen myös tympiintynyt lukemaan lehdistä ja joistakin blogeista kuinka ihmiset sanovat "ihmisten pitäisi hidastaa ja antaa armoa itselleen, eihän kiire johda mihinkään". Ja sitten vieressä lukee kuinka tämä kyseinen ihminen on käyttänyt tuona päivänä 13 tuntia työhön, vapaaehtois- ja järjestötoimintaan. Kaksi tuntia hän on käyttänyt 10 kilometrin lenkkiin ja taiteelliseen harrastukseen. Tunnin hän on viettänyt perheensä kanssa, jonkun verran aikaa on mennyt syömiseen ja sitten on ehditty nukkua KUUSI tuntia. AAAAARRRGGH!!!!! Jee, slow lifea kerrakseen! Syntyy siinä pienet paineet tämmöiselle laiskiaiselle, jonka päivän aktiviteetit on ulkoiluttaa koiraa ja tehdä ruokaa (mikäli jaksaa).
 |
| http://www.hs.fi/fingerpori/1135252527500 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)