Viikonloppuna löysin muiden masennusta ja ahdistusta sairastavien blogeja. Luin niitä vähän liikaakin ja uppouduin tähän ahdistuksen maailmaan. Ymmärsin, miksi ihmiset paljon mieluummin lukevat tyyli(ja muita hölynpöly)blogeja kuin vakavasta sairaudesta, johon monet ihmiset ovat modernissa maailmassa törmänneet. Mieluummin minäkin vain unohtaisin tän paskan. Toisten masennusmaailmasta lukeminen ei parantanut oloani. Mutta huomasin, että monet ovat paljon syvemmällä kuin minä. En tajua mistä he kaivavat toivonsa ja jaksavat elää tämänkin päivän. Onko se lohdullista? Siis MINULLE. Ehkä. Jos minä NYT jaksan panostaa elämääni ja toipumiseeni, minun ei kenties tarvitse enää käydä täysin pohjalla. Tai kun se pohja tulee, osaan jälleen nousta sieltä ylös. Toisaalta... minäkin saatan joskus pudota lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytön maailmaan. Jos en nyt pysty puuttumaan ongelmiin, joista osan pystyn jo nimeämään, ne pahenevat.
Pohdin muiden ahdistusta, myös ammattini kannalta. Olen valmistunut sosiaalialan ammattilaiseksi ja olen haaveillut työstä, jossa voisin auttaa muita. Ehkä jopa hyödyntämään omia kokemuksiani. Mutta miten minä voisin auttaa ihmisiä, joiden ahdistus pelottaa minua? Kun heidän tilanteensa näyttää toivottomalta ja minun tulisi olla se, joka jaksaa ja osaa tukea?
Minä myös olen ollut aiemmassa elämässäni sosiaalialalla..Myöhemmin opiskelin vielä psykologian opettajaksi. Totta on, että omista kokemuksista voi olla hyötyä auttamistyössä, mutta toki pitää eheytyä ensin itse riittävästi, että kestää..
VastaaPoistaNäitä blogeja lukiessa kannattaa luultavasti muistaa, että kirjoitettu tarina on aina vaan yksi puoli asiasta (jonkun elämästä) - joskus tietoisestikin väritetty. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin ja minä uskon, että vielä sen jälkeenkin.
Ehkäpä sinun ei tarvitsekaan liukua pohjalle asti. Jospa nousu on jo alkanut :)
Tekstisi viimeinen kappale pani ajattelemaan. En totta puhuen ole koskaan pohtinut, minkälaista olisi katsoa mielenterveysongelmia ammattiauttajan näkökulmasta. Siinä varmasti tarvitaan itseltä lujaa uskoa siihen, että ongelmiin on olemassa ratkaisuja ja että kun tarpeeksi monta vaihtoehtoa kokeillaan, se oikeakin löytyy.
VastaaPoistaTäytynee olla itse vahva, että voi tukea toista, ja toisinpäin, jos itse on sillä hetkellä suossa, voi olla vaikea kannustaa muita. Jos itse on kestokykynsä äärirajoilla, on varmasti vaikeampaa uskoa positiivisiin muutoksiin muidenkaan elämässä. (Taidan alkaa toistaa itseäni, ajatus ei ole tänään kovin kirkas.) Mutta sitten, kun (ja minä uskon, että se on nimenomaan "kun", ei "jos") on saanut selätettyä omat ongelmansa, omien kokemusten perusteella voi olla helpompi ymmärtää toista, kokea empatiaa. Mutta tietysti on totta, kuten Millankin sanoi, että ensin pitää eheytyä itse riitävästi, että kestää.
Itse koen saavani mielenterveysongelmia käsittelevien blogien lukemisesta aika paljon, lähinnä pidän sitä vertaistukena. Aikoinaan minulle oli suuri oivallus tajuta, että ongelmani eivät sittenkään ole mitenkään erityisen omituisia ja ainutlaatuisia, vaan muillakin on samansuuntaisia kokemuksia ja ongelmiin on mahdollista saada apua. Blogien lukeminen vahvistaa tätä ajatusta, ainakin useimmiten.
Lempi, olet aivan oikeassa, blogien lukeminen on MYÖS vertaistukea. Sitä varmaan minäkin haen tällä blogillani. Ja täytyy myöntää, etten olisi uskonut kuinka paljon kirjoittaminen ja teidän kommenttienne lukeminen auttaa masennukseni käsittelyssä.
VastaaPoistaMillan, hyvä että toit esiin senkin näkökulman, että jotkut asiat on "väritetty" blogiteksteissä. Näinhän se on. Kirjoituksesta saa mielenkiintoisemman kärjistämällä. Ehkä me mielipuolet haluamme myös järkyttää lukijoita siitä, ettei elämä olekaan sellaista kuin telkkarissa.
Vaikka jollain tavalla nämä asiat tiedostin blogeja lukiessani, en kokenut saavani varsinaista tukea niistä. Ajattelin myös, etteivät näiden blogien kirjoittajat olleet valmiita ottamaan itse tukea vastaan. En ehkä vielä löytänyt oikeanlaisia (minulle sopivia) blogeja