Ainakin olen huomannu miten syvälle suomalainen ajattelutapa jatkuvasti toimeliaisuudesta on mieleeni juurtunut. Saadaanko hiljaa istuen tuloksia? Tulostahan tässä pitäisi syntyä jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Vaikka työnteko ei tässä vaiheessa vois vähempää kiinnostaa... Jos nyt väsyn jo parissa tunnissa, miten jaksaisin edes osa-aikaista työtä?
Vertaistuki, se on todellakin jännä asia. Tunnen jo nyt olevani täysipainoinen ryhmän jäsen, vaikka muut ovatkin arviolta parisenkymmentä vuotta minua vanhempia ja vaikeudet ovat syvempiä. Tämä lämmin vastaanotto auttaa jaksamaan ja lähtemään osastolle sekä puhumaan ryhmätoiminnassa. Kaikkein mielenkiintoisimpia ja opettavaisimpia keskusteluja syntyy tauolla kahvihuoneessa. Nekin miehet, jotka ohjaajan edessä ovat hiljaa, kertovat tilanteestaan ja ovat kiinnostuneita muista.
Opiskeluaikana olen tutustunut mielenterveysongelmiin ohjaajan näkökulmasta. Kuka tahansa, milloin tahansa voi sairastua mielenterveydeltään - tämä ajatus on tullut hyvin tutuksi. Silti sitä on vaikea uskoa, ennen kuin tutustuu sairastuneisiin ihmisiin. Vielä on monenkaan taustoja tunne, mutta jo nyt olen joutunut yllättymään. Pelottavaa, että urallaan menestynyt ja kunnianhimoinen ihminen on yhtäkkiä rahaton ja (valtion / kelan mielestä) arvoton. Pelottavaa tosiaan.
Päivässä parasta:
Kädentaitojen toimintatunnilla pääsin vihdoin aloittamaan valokuvakehysten askarteluprojektin! Ekasta kehyksestä tuli HIANO!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti