Kun psykologi kysyi minulta, mistä haluaisin tällä kertaa puhua, päässäni löi tyhjää. Eikös se ole terapeutin tehtävä vetää keskustelua! Samassa muistin pari viikkoa sitten olleen tapaamisen ammatinvalintapsykologin kanssa. Olin istunut ammatinvalinnanohjauksessa kaksi tuntia ja keskustelu oli liittynyt kiinteästi ammatti-identiteettiini ja sen puutteeseen. Ehdotin työterveyspsykologille, että keskustelisimme tästä.
Ensimmäisen kerran sain purettua yhdessä köntissä ne asiat, jotka ovat minua tässä työpaikassa ahdistaneet. Koulutuksessani on painotettu asiakkaiden ja lasten yksilöllistä kohtaamista ja hoitoa. Henkilökohtaisestikin ajattelen niin, ettei asiakkaita (tässä tapauksessa lapsia) voi nähdä pelkästään ryhmänä. Kukin ihminen on yksilö. Mutta sitten tulee vastaan resurssit. Kolme hoitajaa (jotka eivät ole aina samaan aikaan töissä) 15 (alle 3-vuotiasta) lasta kohti. Miten siinä voi repiä aikaa jokaiselle lapselle?? Se, että annat aikaasi suurimmalle osalle lapsista, ei toki riitä. Jokaiselle hetkelle on ohjattua toimintaa ja ryhmän on liikuttava 5 minuutin tarkkuudella. Tuloksia pitäisi syntyä, pomo haluaa, että lapsille opetetaan sitä ja tätä ja tuota. Ja sitten meikäläinen miettii, että eikös noin pieni lapsi opi parhaiten leikin avulla...
Oman visioni toteuttaminen onnistuisi, JOS en ottaisi niin kovia paineita muiden odotuksista. Eikä toisten puheet painaisi niin paljon, JOS minulla olisi vahva näkemys ja kokemus siitä, että tiedän olevani oikeassa. Mutta sellainen itsevarmuus taitaa syntyä kokemuksen ja iän lisääntyessä. Miten voisin saada sen nyt ja heti, jotta pystyisin palaamaan takaisin töihin??
Tässä Nemi-sarjakuva, joka liittyy ainakin vähän työhön ja työssä vaadittaviin taitoihin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti